Kun kriisi on syvin, eteen ei juuri näe. Ei ihminen itse, mutta usein eivät myöskään läheiset, joskus eivät ammattilaisetkaan. Työskentelin vuosia sairaalassa osastolla, jolla kohtasin juuri itsemurhaa yrittäneitä, ensimmäistä kertaa psykoosiin sairastuneita tai jatkuvasti tunnesäätelyvaikeuksien kanssa kamppailevia ihmisiä. Työni oli olla avuksi lyhyen ensihoidon ajan, auttaa ohjaamaan potilas ja omaiset sopivan avun piiriin, ja ottaa sitten vastaan seuraava vaikeimpia päiviään elävä ihminen tai perhe.
Jos itsemurhaan liittyvät teemat ovat Sinulle tai läheisellesi ajankohtaisia, haethan apua. Sitä on tarjolla.
Pidin työstäni ja koin sen merkitykselliseksi. Siksi en pitkään aikaan huomannut, että olin hukkaamassa uskoni toipumisen mahdollisuuteen. Tiesin tutkimusten kertovan, että useimmat toipuvat hyvin. Mutta kun en itse ehtinyt sitä työssäni nähdä, alkoi tieto tuntua vain teorialta.
Kun havahduin, aloin etsiytyä uudenlaisten tarinoiden pariin. Etsin tarinoita selviytymisestä, siitä miten mielenterveyden häiriöistä toivutaan tai miten niiden kanssa eletään hyvää, merkityksellistä elämää. Hakeuduin myös monipuolisempiin tehtäviin, yritin huolehtia, että saan aina seurata jonkun ihmisen ja perheen tarinaa pidemmälle kuin vaikeimman viikon yli. Sekä työn että elämäni laatu parani.
Siksi kannustan: olit sitten itse mielenterveyden kriisin keskellä, kriisissä olevan omainen tai hänet kohtaava ammattilainen, huolehdi, että tunnet tarinoita selviytymisestä. Niitä riittää, myös komeasti tuotettuina.
Kevin Hinesin tarina on samaan aikaan tavallinen ja poikkeuksellinen. Itsemurhayrityksen jälkeen toipuminen ei ole voittokulkua, tulee vaikeita jaksoja, osastohoitojakin. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireet eivät katoa, vaan niiden kanssa oppii elämään; syyllisyys ja pelko eivät katoa, vaan niistä opitaan puhumaan. Silti ja juuri siksi Hines haluaa kertoa nimenomaan selviytymisestään ja syvästi merkityksellisestä elämästään. Poikkeuksellista on se, että tarinasta tuli myös ura: sen ympärille syntynyt säätiö tukee itsemurha- ja mielenterveystutkimusta, tekee itsemurhien ehkäisytyötä ja levittää tietoisuutta.
Myös Marsha Linehanin tarinassa on sankarimyytin ainekset: suljetulla osastolla vuosia viettänyt, vaikeasti itsetuhoinen nuori nainen opiskeli itsensä psykologiksi. Myöhemmin hän kehitti tunne-elämän epävakauden ja vaikean itsetuhoisuuden hoidon kultaisen standardin, dialektisen käyttäytymisterapian. Stigman voimasta voi kertoa se, ettei Linehan ennen vuotta 2011 ollut rohjennut oman tarinansa kanssa astua julkisuuteen, vaikkei työssä tai luennoidessaan salannutkaan käsivarsiensa haalenneita arpia.
Dokumenttituotantoon päässeitä tarinoita löytyy myös Suomesta. Rasmus Anderssénin tarina on huikea osoitus ihmisen kyvystä sopeutua, selviytyä ja kasvaa: itsemurhayrityksestä olivat seurauksena vankilatuomio ja kymmenien tuhansien korvaussumma, mutta elämä jatkui ja toi merkitystä ja hyvinvointia ja luottamusta huomiseen. Päivi Rissanen on tarkastellut omaa polkuaan psykoosipotilaan roolista asiantuntijan rooliin myös väitöskirjassaan. Hänen tarinansa on innoitus itsessään. Sillä ja muilla kokemusasiantuntijoiden tarinoilla on ollut myös suuri merkitys suomalaisten mielenterveyspalveluiden kehittämiselle viime vuosina.
Yhtä arvokkaita ovat ne arkiset tarinat, joista ei synny väitöskirjaa, juttua New York Timesiin, dokkaria Ylelle, säätiötä tai miljoonia katselukertoja keräävää videota YouTubeen. Niitä löytänet katsomalla vain uteliaasti ympärillesi. Ja jos Sinulla on tarina mielenterveysongelman kanssa elämisestä tai siitä toipumisesta: jaa se. Yhdelle ihmiselle tai useammalle, yksityisesti tai julkisesti, juuri niin kuin itse koet hyväksi ja oikeaksi. Ole ylpeä tarinastasi, vaikka se olisi kesken, vaikkei se olisi kertomus mistään yhdestä asiasta, voitoista tai sankaruudesta, vaan ennemmin elämän ja mielen monimutkaisuudesta. Sinun tarinasi voi olla toiselle toivon ja rohkeuden alku.