Toivo elää suhteissa

”Kannattaa paaluttaa itsensä johonkin teoriaan, muttei luulla sitä totuudeksi”, neuvoi Pekka Holm meitä psykoterapiaopintojen ensimmäisenä syksynä. Nyt takana ovat neljän vuoden opinnot. Niiden aikana ammatillinen ajatteluni on paaluttunut entistä vahvemmin sosiaalisen konstruktionismin, pragmatismin ja dialogisen ihmiskäsityksen keskeisiin teeseihin.

Tieto on ihmisen luomaa, siten epätäydellistä ja muokkautuvaa. Meidän ei tarvitse kuvitella tietävämme, mikä on Totta, jotta voisimme päästä kiinni siihen, mikä on hyödyllistä ja toimivaa. Me ihmiset synnymme, kärsimme ja kasvamme suhteissa, dialogissa. Näin nuo teesit minulle tiivistyvät juuri nyt.

Näiden teesien kautta myös toivo elää minulle ennen kaikkea suhteissa. Sillä niin kauan kuin elämme, suhteemme ovat liikkeessä: suhde itseemme ja muihin ihmisiin, suhde menneeseen, suhde siihen, mitä on juuri nyt. Ja toisenlainen suhde voi tuoda toisenlaisia tunteita ja tekoja, ehkä vähemmän kärsimystä.

Siihen toivoon nojaan omassakin elämässäni. Meillä kaikilla on kannettavamme; minun on pelko, joka on kulkenut mukanani aina. Olen kokeillut monenlaista tapaa olla suhteessa pelkooni. Olen koettanut sen kieltää, ollut reipas ja rohkea. Olen käynyt sen kanssa kauppaa. Olen antautunut sille, tehnyt mitä se pyytää. Pelon kanssa on voinut elää. Silti se on varjostanut erityisesti hyviä aikoja, estänyt tavoittelemasta monia unelmia.

Viime vuodet olen koettanut ystävystyä pelkoni kanssa. Ja se on tapahtunut – tietenkin ­– minulle merkityksellisissä suhteissa. Olen kirjoittanut toisenlaista tarinaa pelosta, leikkinyt ja kokeillut sillä. Olen tullut uteliaaksi sille, millaisia polkuja pelko on sukupuussani kulkenut ja löytänyt uutta ymmärrystä itseeni tutkimalla, mitä on ollut ennen minua. Olen saanut jakaa mietteeni ja kirjoitukseni luotettujen ystävien kanssa ja ryhmäpsykoterapiassa. Ja kun elämä on sitten tehnyt joitakin peloista tosiksi, olen puhunut, kun aiemmin olisin vaiennut.

Yksikään pelkoni kohde ei ole näillä toimenpiteilläni maailmasta poistunut: kaikki se, mitä pelkään, voi tapahtua. Silti kaikki tuntuu olevan hiukan toisin. Pelko on minun, ja se kertoo minulle jo enemmän itsestäni kuin maailmasta. Kovimmin se yhä huutelee siitä, miten epävarmaa elämä on, mikä kaikki voi olla hetkessä toisin. Mutta kun oikein kuuntelen, se kertoo myös, mitä hyvää on, mitä arvostan, minkä eteen haluan tehdä työtä.

Yhä pelko koettaa hankalimpina aikoina vakuuttaa, että on turha kääntyä toisten puoleen, turha puhua, koska pelon syitä ei voi kukaan ottaa pois. Mutta tiedän jo sen olevan väärässä. Puhuminen muuttaa minun suhdettani pelkoon. Se riittää.

Piditkö kirjoituksesta?

Share on facebook
Jaa Facebookissa
Share on twitter
Jaa Twitterissä
Share on linkedin
Jaa LinkedInissä
Share on email
Jaa sähköpostilla