Aloitan tämän blogin varovaisin toivein ja painavin epäröinnein. Näiden kirjoitusten kautta toivoisin osaavani olla mukana vahvistamassa kulttuuria, jonka myötä mielenterveysongelmista puhutaan yhteiskunnassamme avoimemmin, arvostavammin ja moniäänisemmin. Oma kokemus mielenterveystyöstä antaa minulle intiimin näkökulman mielenterveysilmiöihin ja -palveluihin. Minulla ei kuitenkaan ole kokemusta samojen palveluiden asiakkaana olemisesta, ja muun muassa siksi näkökulmani on väistämättä kapea ja keskeneräinen.
Kirjoitustyöhön liittyvä epäröinti muistuttaa sitä epävarmuutta, jota myös asiakastyössäni usein tunnen. Minussa häilyy ajatus, ja ehkä se on mainio ajatus! Minussa kasvaa tunne, se yrittää kertoa minulle jotain! Onko sen jakamisesta hyötyä? Voiko siitä olla haittaa? Pidän ajatustani ehkä epäilyttävän erinomaisena – etten tulisi tuputtaneeksi, loukanneeksi, puhuneeksi päälle ja sulkeneeksi toisen prosessia! Ja toisaalta on kuitenkin rohjettava avata suunsa ja jakaa, etten jättäisi toista omaan nojaansa, vaille peiliä ja kanssakulkijaa.
Asiakastyössä epäröinnin voittamiseen on yksi tärkeä apu, joka blogia kirjoittaessa puuttuu. Saan nähdä reaktion ja korjata: anteeksi, sanoinko nyt hölmösti? Tulinko vähätelleeksi tai olettaneeksi? Painotinko liikaa yhtä näkökulmaa? Blogissa käyn dialogia tyhjyyteen, ja on suuri vaara, että siitä tulee monologia, kutsua yhteen totuuteen tai näkökulmaan, jonkin tärkeän tallomista, toiseksi puhumista. Sitä en tahtoisi.
Suomalaisesta mielenterveydestä on nimittäin monta totuutta. Itsemurhaluvut on saatu hienosti laskuun, ja itsemurhia tehdään yhä paljon ja aina liikaa. Mielenterveysongelmista keskustellaan aiempaa avoimemmin, ja mielenterveysongelmiin liittyy valtavasti häpeää. Mielenterveysongelmiin on tarjolla paljon laadukasta apua, ja moni jää ilman laadukasta apua. Mielenterveyden järkkyminen voi mahdollistaa myönteistä muutosta, ja mielenterveyden järkkyminen voi olla syvä tragedia, hirvittävän raskas kantaa.
Olen ajatellut tämän kirjoitustyön aloittamista kauan. Epäröityäni päätän uskaltaa, mutta pyydän apuasi. Tule kanssani dialogiin, anna palautetta, kerro ajatuksiasi. Etenkin jos huomaat minun astuvan jonkin tärkeän päälle, vaativan jotain kohtuutonta, esittävän jotain valheellista, kerrothan. Pidetään yhdessä huolta, että tilaa on monelle tarinalle, monelle totuudelle, meille kaikille.
