Viime vuosina olen kouluttanut mielenterveystyöläisiä erityisesti itsemurhavaarassa olevan asiakkaan kohtaamiseen liittyvissä teemoissa. Tavoitteenani koulutuksissa on aina antaa välineitä työn laadun lisäksi työhyvinvoinnin vahvistamiseen. Osallistujat kuvaavatkin poikkeuksetta näiden teemojen äärellä kokemiaan vaikeita tunteita – usein avuttomuutta, riittämättömyyttä, huolta ja pelkoa – ja koulutuksen lopuksi toiveikasta, helpottunutta ja keventynyttä oloa. Joka kerta ilahdun, ja samalla tulen vähän surulliseksi.
Olen ylpeä siitä, miten vastuuntuntoisen, sitoutuneen mielenterveystyöläisten yhteisön osa olen. Samalla pohdin: miten meitä ammattilaisia niin usein painavasta riittämättömyyden tunteesta saisi työn arjessakin vahvemmin yhdessä kannatellun?
Helpotus syntyy koulutuksissa nimittäin yksinkertaisista aineksista. Puhumme yhdessä siitä, miten voimme olla avuksi auttamattomasta rajallisuudestamme huolimatta. Mitä sellaista tiedämme, mihin voimme nojautua? Mitä on tärkeää olla kuvittelematta tietävänsä? Missä voimme luottaa tutkimustietoon, missä olemme omillamme – tai siis sen yhteistyön varassa, jossa juuri tämän ainutkertaisen asiakkaan kanssa yhdessä ihmettelemme, mikä olisi tänään viisainta? Siitäkin puhumme, ettemme aina onnistu, edes elämän ja kuoleman ollessa panoksena.
Älkää jääkö tai jättäkö yksin työhön kuuluvien epäonnistumisten, syyllisyyden ja häpeän kanssa, minä kollegoita koulutuksissa kehotan. Selkänojanani on tutkimustieto: mielenterveystyöläiset kokevat huomattavaakin kuormittumista, mutta pitävät sitä usein osana työtä, jonain, joka on vain jaksettava itse kantaa. Ja niin ei kuitenkaan ole.
Kun ammattikäytäntömme ja tieteenalamme rajallisuuden paino on yhdessä kannateltu, tulevat asiakkaatkin avoimemmin kohdatuiksi. Riittämättömyys tai avuttomuus puskevat meitä helposti yritykseen ratkaista tai kontrolloida – ammattilaisen kyky sietää epävarmuutta luo työskentelyyn tilaa ja mahdollisuuksia. Sitä kykyä vahvistaa parhaiten tilaisuus jakaa epävarmuus, tukeutua työpariin tai ainakin työkaveriin.
Siksi tahtoisin kehottaa teitäkin, muistuttaa itseänikin. Tehdään niin kuin opetetaan: puhutaan, aivan erityisesti siitä mikä on vaikeaa, missä olemme epävarmoja, mikä meni pieleen, mikä hävettää tai surettaa. Ei vain työnohjauksessa, vaan arjessa. Huolehditaan yhdessä, että jokaisella meistä on aina selässä tai mielessä kollegan hyväksyvä katse ja jaettu ymmärrys siitä, miten monimutkaisten ilmiöiden kanssa olemme tekemisissä. Niin autamme itseämme, työkaveria, yhteisöä ja asiakkaita.
