Kollega, kohdataan #mielellämme!

Esitin Psykologit Yrittäjinä 2020 -tapahtumassa elämäni ensimmäisen pitchin; siis lyhyen puheenvuoron, jonka tavoitteena on innostaa yleisö itselle tärkeään ideaan. Kuulijoina oli parisataa kollegaa. Arvaatte varmaan, että jännitti. Silti halusin puhua, koska minulla oli kuulijoille pyyntö.

Pyyntö oli osoitettu aivan erityisesti niille kollegoille, jotka tekevät työtä häpeäleimaa kantavien ihmisten kanssa. Psykologeille mielenterveys- ja päihdepalveluissa, rikosseuraamusten tai lastensuojelun parissa – kaikissa niissä paikoissa, missä stigma tunkee ihan koko ajan osaksi asiakkaiden elämää ja meidän työtämme.

Samalla pyyntö oli osoitettu kaikille kollegoille. Häpeä syö mielenterveyttä kaikkialla.

Olen mielenterveyspsykologi, psykoterapeutti ja itsemurhatutkija. Urani ensimmäiset kymmenen vuotta olen täyttänyt hyvin perinteisen psykologiroolin, pysytellyt visusti tontillani ja työhuoneessani. Mutta vuosien mittaan minussa on kasvanut turhautuminen, joka on saanut tähyilemään uudenlaisia tapoja olla tällä perinteiselläkin tontilla. Yhteiskunnan asenteet vaikuttavat työhöni joka päivä, ne vaikeuttavat työtäni joka päivä. Ja niihin asenteisiin on vastaanottohuoneen hämärästä vaikea vaikuttaa.

Siksi viime keväänä turhautuminen sai minut pitkän epäröinnin jälkeen kömpimään esiin vastaanottohuoneesta ja tutkijankammiosta. Nettisivuille tuli niin mahtipontinen slogan, että vieläkin vähän huvittaa ja hävettää. Mutta samalla se oli minulle niin totta, etten voinut sitä vaihtaakaan.

Mielenterveys tehdään yhdessä.

Minulle se tarkoittaa sitä, että mielenterveys ei asu yksilössä. Se syntyy vuorovaikutuksessa, suhteissa. Yhteiskunnan asenteista ja yhdessä luoduista tarinoista. Me kaikki luomme mielenterveyteen vaikuttavaa kulttuuria koko ajan, teoillamme ja tekemättä jättämisillämme.

Ja siihen liittyi pyyntöni. Mutta ennen pyyntöä kerroin vielä miksi pyysin.

Urallani minua ovat syvästi koskettaneet ne sadat itsemurhaa yrittäneiden tarinat, joita olen saanut potilas- ja tutkimustyössä kuulla. Aivan erityisen pysäyttävältä on tuntunut se, miten melkein missä tahansa kärsimyksessä ihmisillä tuntuu olevan yksi toive yli muiden: että heidät kohdattaisiin arvostaen, tasavertaisina, yhteistyöhön kutsuen – ei yläpuolelle asettuen tai hiljaisuuteen piiloutuen. Että ammattilainenkin näyttäisi ensisijaisesti ihmiseltä.

Minä ajattelen sen olevan jotain, mitä meidän pitäisi voida tarjota. Samalla ajattelen, että tämän työn tekeminen avoimesti inhimillisenä on itse asiassa usein aika vaikeaa. Tarvitsemme toisiamme, että se mahdollistuu.

Siksi pyyntöni kollegoille oli tämä: astukaa esiin ja käyttäkää ääntänne, asiantuntemustanne ja inhimillisyyttänne myös välittömän työnne ulkopuolella. Puretaan yhdessä häpeää ja syrjään työntävää kulttuuria kaikkialla, missä voidaan.

Mutta oli toinenkin pyyntö. Me kannamme tässä työssä painavia asioita. Kannetaan niitä yhdessä. Teemme työtä omalla mielellämme. Kukaan meistä ei ole haavoittumaton. Pidetään huolta myös kollegasta.

Aletaan siis käyttää ääntämme rohkeammin. Mutta käytetään asiantuntemustamme siinäkin, että puhutaan foorumista riippumatta tavoilla, jotka tekevät dialogin ja kasvun aidosti mahdolliseksi.

Ei lytätä – saati häpäistä – vaikka oltaisiin kuinka vakuuttuneita, että ollaan itse oikealla asialla, uusimman tiedon tai suurimman viisauden lähteillä. Sen sijaan avataan omaa ajatteluamme, luodaan mahdollisuuksia oppimiseen itselle ja muille. Miten olet vakuuttunut siitä, mistä olet vakuuttunut ja haluaisit toisenkin vakuuttuvan? Mistä arvoista käsin teet työtäsi, mikä Sinua liikuttaa? Mitä tahtoisit tietää, mitä et vielä tiedä, missä olet epävarma ja utelias?

Ajattelen, että dialogia rakentaville äänille olisi tilaa, tilausta ja tarvetta kaikkialla. Työelämässä ja vapaa-ajan ympyröissä. Livenä, somessa ja perinteisissä medioissa. Tieteessä, taiteessa ja politiikassa. Pyysin käyttämään niitä tilaisuuksia, joita omassa arjessa tarjoutuu, ja luomaan uusia.

Esitin vielä kutsun jokaiselle, joka haluaisi verkostoitua avoimen, rohkean, moniäänisen psykologityön ympärille somessa. Kutsuin käyttämään häshtägia #mielellämme.

#Mielellämme muistutuksena itsellemmekin: riippumatta siitä, kuinka näyttöön perustuvaa työtä teemme, teemme sitä oman subjektiivisen, erehtyväisen, haavoittuvan mielemme kautta, mielellämme. Ja #mielellämme siksi, että sitä asennetta toivon meidän tuovan yhä enemmän myös ulos vastaanottohuoneista, terapiatiloista: että menisimme toisiamme kohti lämpimällä uteliaisuudella, lähtökohtaisella arvostuksella. Kohdataan toisemme mielellämme.

Puheenvuoron päätteeksi jaoin ensimmäiset omat postaukseni tällä häshtägillä. Sitten jäin uteliaana odottamaan, jäävätkö ne ainoiksi.

Tulisitko mukaan keskusteluun?

 

Piditkö kirjoituksesta?

Share on facebook
Jaa Facebookissa
Share on twitter
Jaa Twitterissä
Share on linkedin
Jaa LinkedInissä
Share on email
Jaa sähköpostilla